— Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili Anna. — Vakuutan, että se minusta on hauskaa — ja tämä on niin totta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.
— Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni mihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne kanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta puhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä kuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori, minä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän sielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.
Annan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle. Neljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa — kuin tyyni satama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat poppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä suipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.
— Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni Jim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. — Ne ovat puita, joiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät ole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta eivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta jos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten tikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten enää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin poppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli erityisen ihastunut niihin — hän sanoi, että niillä oli oman arvon tuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan vaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa hienoimmassa seurapiirissä.
— Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin kieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.
— Niin, sanoi kapteeni Jim, — kun lahti tuolla tavoin väreilee laajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa, mitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun ystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani. Ollessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme, eikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä heräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia varjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani — makasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui kuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja maailma oli niin hirvittävän suuri… Mutta silloin huomasin äkkiä kuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse, herttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi. Rohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja tuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin laivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille nyökkäillen. — Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua vaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!
Nauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät hetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava puro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja valkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat unikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu, — ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut tuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot tuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi puolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.
— On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi hän. — Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä pieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen siitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista, jotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.