Syyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen auer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa — jälkikesäpäiviä — ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas tähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä aaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua paikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan saadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät pitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää ja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain reunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla sanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret rakastavaiset heitä kadehtimaan.
Jos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan ollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä viikkoa, sanoi Anna. — Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa kokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni — tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme — on ollut omiansa tekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut ainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.
— Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. — Me emme ole joutuneet epäsopuun ainoatakaan kertaa.
— Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan, sanoi Anna. — Ja tiedätkös — olen niin hyvilläni siitä, että päätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen hilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne olisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.
Tuon uuden kodin ilmakehässä tuntui kuin seikkailujen ja romanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut Avonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa nähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään hänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä, olemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän voi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia. Sen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen korvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan rasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon kultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella puolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein päivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen täynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat rantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja tyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä kuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka jo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon kertomista ja näyttelemistä… Neljän tuulen tiet eivät olleet niin tarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet puhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa, ja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään mielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin salaperäisiin mahdollisuuksiin.
— Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna. — Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää poikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon, — se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja pysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni Jim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran kun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän poikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa tai omistaisin siivet — ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan liitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
— Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert, rauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. — En tahdo, että lennät sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
Oli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella hietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja taivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia lokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti edelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon laskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina. Asterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä niityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.
— Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä silmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen seikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. — Jos olisit nukkunut yhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin mielikuvituksen siivin.
— Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui Gilbert. — Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta, jolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin voinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt Allonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi vaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen kokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä. Luulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla kuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime talvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos en olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä. Rohkenin siis sitä koettaa — ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on nyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista ja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja nähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin Jumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle. Olen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä. Jotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä, mitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.