— Onko tuo ainoa haaveesi, joka on toteutunut? tiedusteli Anna.
Hän tiesi varsi hyvin, millainen vastaus olisi, mutta hän halusi kuulla sen kerran jälleen.
— Sen tiedät sinä itse parhaiten, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert katsoen hymyillen häntä silmiin. Ja tuona hetkenä istui kaksi täysin onnellista nuorta ihmistä The Glenin lahden rannalla sijaitsevan valkoisen pikku talon porraskivellä.
Eräänä päivänä sanoi Gilbert Annalle:
— Nähnenköhän ehkä näkyjä, sillä minusta on kuin poppelikujaamme pitkin purjehtisi täydessä taklauksessa oleva alus.
Anna katsahti tielle päin ja hypähti pystyyn.
— Varmaankin saamme joko neiti Cornelia Bryantin tai rouva Mooren luoksemme vierailulle, sanoi hän.
— Minä menen odotushuoneeseeni, mutta jos tulija on neiti Cornelia, panen korvani ovenraolle voidakseni kuunnella, sanoi Gilbert. — Sen perusteella, mitä olen kuullut puheenalaisesta neidistä, voin ennustaa, että keskustelu on käyvä erittäin virkistäväksi.
— Mutta ehkäpä tulija onkin rouva Moore?
— Luullakseni rouva Moore ei ole tuota mallia. Näin hänet eräänä päivänä työssä puutarhassaan, ja vaikka olin liian kaukana erottaakseni hänet selvästi, sain kumminkin sen käsityksen, että hän oli jokseenkin solakka ja hoikka. Hän ei liene liioin seuraa rakastava, koska hän ei vielä ole välittänyt käydä meillä, vaikka on lähin naapurimme.