— Rouva Lynden tapainen ei hän ainakaan liene, muutoin olisi uteliaisuus jo aikoja tuonut hänet tänne, sanoi Anna. — Tämä tulija on epäilemättä neiti Cornelia.
Hän oli oikeassa — mutta älköön luultako, että neiti Cornelia oli tullut vain lyhyelle, kohteliaisuuden vaatimalle vierailulle. Kaukana siitä. Hänellä oli mukanansa käsityö, suunnattomassa, käsivarrelta riippuvassa käsityöpussissa, ja kun Anna pyysi häntä istumaan, otti hän heti päästään leveälierisen hattunsa, joka syyskuun vallattomista vihureista huolimatta oli pysynyt hänen päässään, ollen kiinnitettynä tiukalla kuminauhalla, joka kulki hänen pienen, kiinteälle kierretyn harmaankirjavan hiusnutturansa alitse. Neiti Cornelia ei koskaan käyttänyt hattuneuloja. Sitä nyt vielä olisi puuttunut! Kuminauha oli kelvannut hänen äidillensä, ja se kelpasi hänelle myöskin. Hänellä oli raikkaat, pyöreät, punakat kasvot ja pirteät ruskeat silmät. Hän ei muistuttanut vähääkään sananparreksi käynyttä vanhaapiikaa, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli sävy, joka tuota pikaa valtasi Annan mielen. Annan synnynnäinen kyky tajuta heti sielujen sukulaisuus saattoi hänet nyt tuntemaan, että hän tulisi pitämään neiti Corneliasta tämän omituisista mielipiteistä ja ulkonaisista omituisuuksista huolimatta.
Ei kenellekään muulle kuin neiti Cornelialle olisi voinut pälkähtää päähän lähteä vierailulle sinivalkoviiruinen esiliina vyötäröllä ja yllään höllä suklaanvärinen aamupuku, jonka ruskeata pohjaa koristivat kankaaseen painetut suuret vaaleanpunaiset ruusut. Ei myöskään kukaan muu kuin neiti Cornelia olisi voinut näyttää muhkealta ja kunnianarvoiselta sellaisessa puvussa. Jos neiti Cornelia olisi mennyt kuninkaalliseen linnaan vierailulle kruununprinsessan luo, olisi hänen esiintymisensä ollut aivan yhtä arvokasta ja tyyntä. Välinpitämättömästi hän olisi antanut ruusukoristeisen laahuksensa lakaista marmorilattioita ja aivan empimättä hän olisi ryhtynyt päästämään prinsessaa harhaluulosta, että miehen omistaminen, olipa tämä talonpoika tai prinssi, olisi ylvästelyn arvoista.
— Olen ottanut mukaan käsityöni, rakas pikku rouva Blythe, sanoi hän, ottaen esiin hyvin harsean ja utuisen käsityön. — Minun on kiire saada tämä valmiiksi enkä voi hukata vähääkään aikaa.
Anna katsoi hiukan ihmeissään valkoista kangasta, jonka neiti Cornelia oli levittänyt leveään syliinsä. Hän valmisteli lastenmekkoa, ja se oli koristettu erinomaisen sievästi hienoilla laskoksilla ja poimuilla. Neiti Cornelia asetti silmälasinsa paikoilleen ja alkoi ommella variksenpistoja erinomaisen huolellisesti.
— Ompelen tätä rouva Fred Proctorille, joka asuu The Glenissä, selitti hän. — Hän odottaa näinä päivinä kahdeksatta lastansa, eikä hänellä ole varattuna sille mitään. Toiset seitsemän ovat kuluttaneet kaikki, mitä hän ompeli ensimmäiselle, ja nyt ei hän ehdi eikä jaksa valmistaa mitään uusia vaatteita. Tuo nainen on marttyyri, sen saatte uskoa aivan sananmukaisesti. Kun hän meni naimisiin Fred Proctorin kanssa, tiesin kyllä kuinka kävisi. Hän oli noita ilkeitä, viehättäviä miehiä. Naimisiin mentyänsä hän lakkasi olemasta viehättävä, mutta ilkeys, se oli pesunkestävää, se ei kulunut pois. Hän juo eikä välitä perheestänsä. Mutta sellaisiahan ne ovat. En käsitä, kuinka rouva Proctorin voisi onnistua pitää lapsiparkansa ehyinä ja puhtaina, jos eivät naapurit tuon tuostakin avustaisi häntä hiukan.
Mikäli Anna myöhemmin kuuli, oli neiti Cornelia ainoa naapuri, joka erikoisemmin välitti Proctorin nuoren herrasväen eheydestä ja puhtaudesta.
— Kuullessani, että numero kahdeksan oli tulossa, päätin ommella sille hiukan, ja tämä vaatekappale on viimeinen, jatkoi neiti Cornelia. — Siksi tahdonkin saada sen valmiiksi tänään.
— Se on tosiaankin erinomaisen sievä, sanoi Anna. — Minäkin menen noutamaan työni, niin pidämme pientä ompeluseuraa kahden kesken. Kuinka taitava te olettekaan käsitöissä, neiti Bryant.
— No niin, olenhan kyllä taitavin näillä seuduin, myönsi neiti Bryant, teeskentelemättä mitään turhaa vaatimattomuutta. — Luonnollistahan se onkin. Olen valmistellut enemmän tämänlaatuisia vaatteita kuin jos minulla olisi sata omaa lasta. Oikeastaanhan on hassua, että minä vaivaudun kirjailemaan mekkoa kahdeksannelle tenavalle! Mutta mitä tuo pieni raukka taitaa siihen, että se on kahdeksas — ja minusta tuntui suotavalta, että se saisi edes yhden ainokaisen sievän puvun. Tuo kurja pikku olento on kaikkea muuta kuin tervetullut, ja siksi minä laitoin tähän muutaman rivin variksenpistoja ja tavallista enemmän reikäompelusta, niin että tuo uusi tulokas voisi hiukan hienostellakin.