— Tuollaisesta mekosta mikä vauva tahansa olisi iloinen ja ylpeä, sanoi Anna, saaden aina varmemman vakaumuksen, että hän tulisi pitämään neiti Corneliasta.
— Olette kaiketi ihmetelleet, etten minä ole tullut tänne vierailulle, jatkoi neiti Cornelia, — mutta elonkorjuun takia on ollut sellainen kiire, että minä olen saanut panna parastani. Ylimääräisiä apulaisia on minun myöskin täytynyt hankkia kuinka paljon tahansa, ja ne ovat pitäneet paljoa enemmän ruoasta kuin työstä, kuten miehet ainakin. Oikeastaan olin aikonut tulla eilen, mutta sitten meninkin rouva Mac Allisterin hautajaisiin. Minulla oli niin kova päänpakotus, että pelkäsin, ettei minulla olisi siellä hauska. Mutta tuo ihminen oli sadan vuoden vanha, ja minä olin aina ajatellut, että hänen hautajaisiinsa minä menisin aivan varmasti.
— Olivatko pidot onnistuneet? kysyi Anna, joka oli huomannut, että odotushuoneen ovi oli auennut raollensa.
— No se on varmaa — oikein suurenmoiset… Hänellähän oli niin hirveän paljon tuttavia. Ruumissaatossa oli yli satakaksikymmentä vaunua. Sattui myöskin pari hullunkurista kohtausta. Luulin menehtyväni siihen paikkaan nähdessäni vanhan Joe Bradshawin, joka on vapaa-ajattelija eikä koskaan käy Herran huoneessa, avaavan kitansa ja veisaavan "Jeesuksen armohelmassa", niin että kirkko kaikui. Hän on näet niin ylpeä komeasta äänestänsä — siksi hän aina käy hautajaisissa. Vaimo parka — hän ei suinkaan korottanut ääntänsä liiaksi — rasittunut ja rääkätty kun on. Väliin matkustaa ukko kaupunkiin, muka ostamaan vaimollensa jonkun lahjan, ja sitten hänellä tullessaan on lantatadikko tai jokin uudenaikainen separaattori. Sellaisia miehet ovat. Mutta kuten sanottu, mitä voi odottaakaan ihmiseltä, joka ei käy koskaan kirkossa, ei edes metodistienkaan kirkossa. Mieleni oikein lämpeni nähdessäni teidät ja nuoren tohtorinne ensimmäisenä sunnuntaina presbyteriläisten kirkossa. En koskaan antaisi minkään tohtorin, joka ei tunnusta oikeata uskoa, iskeä suontani tai tirkistää kurkkuuni.
— Me olimme äskettäin metodistikirkossa iltajumalanpalveluksessa, sanoi Anna viattomasti.
— Voinhan hyvin käsittää, että tohtori Blythen täytyy väliin käydä sielläkin, muutoinhan hän voisi menettää kaikki metodistipotilaansa. Mutta jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin varokaa joutumasta liiaksi tekemisiin senkaltaisten ihmisten kanssa!
— Ettekö sitten usko, että metodistit pääsevät taivaaseen yhtä hyvin kuin presbyteriläisetkin? kysyi Anna.
— Sen asian ratkaiseminen ei kuulu meille. Se on korkeamman olennon käsissä kuin meidän, sanoi neiti Cornelia juhlallisesti. — Mutta maan päällä minä en aio seurustella heidän kanssaan, joskin ehkä, paha kyllä, joudun pakosta siihen taivaassa. Tämä nykyinen metodistipastori on naimaton. Edellinen oli nainut mies, ja varjelkoon millaisen typerän kanan hän oli hankkinut ristikseen. Sanoin hänelle kerran, että hänen olisi pitänyt antaa hänen ensin tulla aikaihmiseksi, ennenkuin meni naimisiin hänen kanssaan. Tiedättekö mitä hän vastasi? Hän tahtoi itse kasvattaa hänet, sanoi hän. Mutta sellaisia ne ovat.
— Mutta lieneekin ehkä hiukan vaikea ratkaista, milloin itsekukin on aikaihminen.
— Siinä sanoitte toden sanan, rakas ystäväni. Toiset ovat aikaihmisiä jo syntyessään, ja toiset eivät ole siksi ehtineet vielä kahdeksankymmentä vuotta täyttäessäänkään, — sen saatte uskoa! Näihin viimemainittuihin kuului tuo rouva Mac Allister, jonka eilen saatoimme hautaan. Hän oli samanlainen hepsukka täyttäessään sata vuotta kuin lienee ollut kymmenvuotiaana.