— Ehkä hän juuri siksi eli niin kauan.
— Ehkä kyllä. Mutta minä puolestani elän mieluummin viisikymmentä vuotta täysijärkisenä kuin sata hassahtavana.
— Mutta ajatelkaas, kuinka maailma olisi hirveän yksitoikkoinen, jos kaikki ihmiset olisivat noin tavattoman ymmärtäväisiä, tuumiskeli Anna rukoilevalla äänensävyllä.
Neiti Cornelia ei ollut kuulevinaankaan tuota puolustelua, vaan jatkoi:
— Mutta kas, hänen suvussansa on aina ollut paljon hassahtavia tai täysihulluja ihmisiä. Hänen oma sisarenpoikansa, Ebenezer Milgrave, luuli olevansa kuollut ja torui aina vaimoparkaansa siitä, ettei tämä tahtonut häntä haudata. Olisipa ollut minun asiani, niin minä olisin siekailematta täyttänyt hänen tahtonsa.
Neiti Cornelian ilme oli niin tarmokas, että Anna jo oli näkevinään hänet lapio kädessä.
— Ettekö sitten tunne ainoatakaan kilttiä aviomiestä, neiti Bryant?
— Epäilemättä — koko joukon — mutta ne ovat tuolla! sanoi neiti Cornelia herttaisesti, ja hän viittasi avoimesta akkunasta kohden kirkkotarhaa, joka sijaitsi lahden toisella puolen.
— Mutta minä tarkoitan ilmi eläviä? tiedusteli Anna.
— Tunnen kyllä — parikin — jotka ovat todisteena siitä, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, tunnusti neiti Cornelia vastahakoisesti. — En tahdo kieltää, että jostakin yksityisestä miesolennosta, joka hamasta nuoruudesta on ollut erityisen silmälläpidon alaisena ja kasvatettu kurissa ja Herran nuhteessa, on voinut tulla aivan mukiinmenevä ihminen. Teidän miehenne, esimerkiksi, tuntuu kuulemani mukaan olevan tuollainen poikkeus. Arvatenkin te siksi kuvittelettekin — tässä loi neiti Cornelia silmälasiensa ylitse läpitunkevan katseen Annaan — että hänen vertaistansa ei ole koko avarassa maailmassa?