Anna ja Gilbert olivat nousseet ja seisoivat rinnakkain valkean hohteessa. Tuo nuori, toiveikas, onnellinen aviopari oli melkein armottoman havainnollinen kuva kaikesta, mitä Leslie kaipasi ja aina tulisi kaipaamaan. Hilpeys katosi hänen katseestansa ja kasvoiltansa — nuori tyttö oli väistynyt pois ja tilalla oli sureva, elämänonnensa menettänyt nainen, joka kylmällä hymyilyllä kiitti kutsusta käydä talossa ja poistui nopeasti hyvästellen.
Anna seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi sumuisen kolean illan pimeyteen. Sitten hän palasi hitain askelin oman lämpöisen lietensä ääreen.
— Eikö hän ole suloinen, Gilbert? Minä en saa kylläkseni hänen tukkansa katselemisessa. Neiti Cornelia sanoo, että se ulottuu polviin asti. Ruby Gillisillä oli myöskin kaunis tukka — mutta Leslien tukassa on kuin sisäistä henkeä — jokainen säie on elävää kultaa.
— Hän on erinomaisen kaunis, sanoi Gilbert niin lämpimän vakaumuksen sävy äänessään, että Annan mielestä vähempikin olisi riittänyt.
— Gilbert, pitäisitkö enemmän minun tukastani, jos se olisi samanlaista kuin Leslien? kysyi hän hiukan levottomasti.
— En tahtoisi kaikesta maailman hyvästä tukkaasi vähääkään toisenlaiseksi kuin se on, sanoi Gilbert, liittäen sanoihinsa varmuuden vuoksi vielä pari toisenlaista todistetta. — Et olisi enää Anna, jos sinulla olisi kullankeltainen tukka — taikka minkävärinen tahansa, paitsi juuri —
— Punainen, sanoi Anna harminsekaisella tyydytyksellä.
— Niin juuri — punainen luo ihoosi ja tähtisilmiisi oikean värityksen. Kultatukka ei sopisi sinulle ollenkaan, Anna — ja kuningatar olet kyllä ilmankin — tämän majasen ja minun sydämeni valtiatar.
— Sitten saat ylistää Leslietä mielin määrin, sanoi Anna jalomielisesti.