KÄYNTI LESLIEN LUONA.
Muutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä ketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana sijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka levisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn väreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua ja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta se tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta, mutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli matkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi ottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt mieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen ystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat omaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.
— Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään hetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna itseksensä. — Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma, että kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen satamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan liukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi voitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi lukemattomia salaisuuksia, — kuin seudun menneitten sukupolvien haamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän pienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä katsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos minä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua vastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin kodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä, kuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten askeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä, ennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten muinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten käytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi — mutta toivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan tupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan ja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana täällä.
Hän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi sittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja Magogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle pinkka uusia aikakauskirjoja.
— Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli neiti Cornelia sanonut äskettäin, — mutta niitähän hän ei saa käsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä tilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna. Minä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä arentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin nähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä köyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa ja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä kahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän vaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi. Kapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen kätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää hänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä. Jos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä pelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on iso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen virnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla puolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä pidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan — mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä päivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin keittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick pysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä, ja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä juuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun eteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki mieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä — mutta Jumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!
Anna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin pimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian — salaperäinen kauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun hänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi hänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja autio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä ovesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.
Viereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa istui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän itki hillittömästi — hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin nyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin purkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä lattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa silmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi murheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton. Hänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos hän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä tilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle, että tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka hänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.
Anna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun matkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon vilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä — kapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi Dick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli leveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva katse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen silmissänsä oli jotakin luonnotonta.
— Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. — Teidän ei pitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä helpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan näyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan tohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut teidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle naiselle neljäkymmentä vuotta sitten.
— Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa takaisin.