— Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi, mitä oli nähnyt.
Kapteeni Jim huokasi.
— Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe — hän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin hän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas naiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista, joka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet — tai pelänneet.
— Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä. — Siksi lähdin tänne — halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella ihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun kuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä. Ne karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos… Sentähden pakenin tänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.
— Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi pahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä olisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi kohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä mahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.
— Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.
— Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja toinen ruskea — hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri Cubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut helppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran peittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin ja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa — hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne missä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin — ja silloinhan siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa… Sehän on selvää ilman muuta. Mutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän kyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään kahdeksankymmenen vuoden ikään.
He jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:
— Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti Lyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että valopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi minua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat minuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut lapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan tunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä — kun se sulkee minut tykkänään huomaansa — silloin en pelkää vähääkään.
— Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. — Luulen, että kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun me koetamme torjua sitä luotamme — tahdomme karkoittaa sen lyhdyn valolla — silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa hälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli. Ehdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.