— Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla on ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä välittäisi, — nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki tahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä minulta — sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään muuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein kauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat onnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana seurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin paljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden. Omituista sentään, — nämä siniluumuiset puut eivät ole edes kukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa ne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia täynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun muistinaikanani ole ollut.
— Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta ja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina rukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi hänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. — Olipa vallan erinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada Annan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja Gilbert on köyhä — tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin — mutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.
— Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.
Mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota ajatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista saakka oli herättänyt hänen mielessänsä, — nimittäin että jos silloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä ei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa. Marillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin ihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus suli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.
Ja Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys. Niinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa onnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä katselevat karsain silmin.
Kaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana hämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja hänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta varsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka eivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat häneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä innokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille luonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.
Rouva Inglis — syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle omistetussa uutisosastossa sanottiin — tuli vierailulle äitinsä ja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät vuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla tyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta — kuten rouva Rakel Lynde sanoisi — että hän oli naimisissa miljoonamiehen kanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut turmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä ja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten koulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan kapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet olisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa ja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane ollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli sanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut koskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, — mikä ansio ehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun veroinen.
— Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena, sanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. — Mutta Blytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet lupauksensa. Kuinkas onkaan — sinähän olet nyt viidenkolmatta vuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta vuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein nuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja kesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.
— Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen hymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli hänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä monissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen varsin arkatuntoinen.
— On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. — Tuskinpa lienee olemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti. Niin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset, vai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi — lausun nyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan ole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään valitsemisen varaa.