— Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala tiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva Jasper Bell kuolonkolkolla äänellä.
Sitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo sanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului siihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja niskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.
Nuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista mielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään häiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet samentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään. Kun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet neulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt astelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan tullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt häämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta muovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden kaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten rakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.
— Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.
— Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään keskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.
— Siitä ei ole pelkoa — kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se on pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen S:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä, mutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka on viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme on aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan kaukana, — tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä aina meille saakka.
— Mutta entä itse talo, Gilbert — meidän uusi kotimme? Millainen se on?
— Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan sisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan ruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee vastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha — vanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa, ja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus, — katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja talo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen huolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen tarina — se rakennettiin jostakin erityisestä syystä — mutta vuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että kapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.
— Kuka on kapteeni Jim?
— Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa. Tuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se tuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä sen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.