— Kuka tuon talon omistaa?
— Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen kirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen omistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän kuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia, jätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen huonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman osan niistä — hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä ne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut toivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät enemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla koristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat oivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että sinä tulet niistä pitämään.
— Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. — Mutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole maininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon ympärillä ollenkaan puita?
— Oi sinä pikku metsänneito — aivan riittämään asti. Talon takana on oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa kaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat piirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan välillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen. Honkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.
— Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En voisi asua paikalla, missä ei olisi puita — minussa kuihtuisi ja menehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken en enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?…Olisi kaiketi liikaa sitä enää vaatia.
— Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme yhden nurkkauksen pois.
— Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä, — siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty haavemajaseni!
III.
HÄÄVALMISTELUJA.
— Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin, Anna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja pikajunanvauhdilla. — Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit, vaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.