Lesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan vaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja puheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää nauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä pidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi vilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja vaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan muut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni Jim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja osuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina uusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja — Leslien olennon kannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.
— Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän tuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin eräänä iltana. — Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan, häipyvät tyhjiin…
— Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua, kun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä näkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että kaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä hyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin "hukkaanmennyt elämä" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse ole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore toden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että henkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon sanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää huomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman lääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista potilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta…
— Gilbert!
— Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit voinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.
— Gilbert Blythe!
— Se on nimeni. — Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi rakastunut aikoinaan.
— Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti kuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut häneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät. Tiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme kuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja marmoripermannot.
Gilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän että hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä polkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi eikä ilmetty haavemaja.
Kuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen kalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa, jonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään himmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia varjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia valoviiruja.