Tapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti omituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall Elliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut kuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan ja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin. Ja niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja joustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko olentoineen olevan mukana tanssissa — oli kuin soiton vuoroin kiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet tykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä Annan katse.
Sellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä koskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen mielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän hohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes Marshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet turmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi näytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku muinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja kultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.
— Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen sentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun jousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.
Leslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.
— Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän hiljaisella äänellä Annalle. — En ole tanssinut sittenkuin kahdeksantoistavuotiaana — mutta en tiedä mitään sen hauskempaa. Soitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken — kaiken — paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa. En tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa — minä liitelen tähtien tietä.
Kapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys, jonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.
— Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä seteleillä? kysyi hän. — Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin seteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne ovat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren pankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä voinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen, osaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi saadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. — Nöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää — nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy vielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden vuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä rouva.
— Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Ei — en tahtoisikaan — ainakaan en niin luule. Kuoleman kasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta kuinka onkaan — kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä mahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria, joka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään kestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki omaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi, kun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan täällä surun laaksossa… Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman, silloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri ja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen määrä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä kyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina olemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.