— Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.
Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa, eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."
— Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. — Ja aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella lahjalla!
Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä — ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen ystävyydestänsä.
Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet". Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.
Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun. Hän oli raikas kuin suolainen merituuli — huvittava kuin vanha aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan turmella hänen hyvää tuultansa.
— Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja tyytyväinen. — Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö, tuimat herrat kukistuvat äkkiä — pian on valtasi mennyttä!" — Ja sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin seljakeitettä — eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.
Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet". Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella ylpeydellä Annan selailtavaksi.
— Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku Joelle, sanoi hän. — Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella, että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon, minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja lapsenlapsilleen.
Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia, joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa. Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" — odottaen mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.