Kapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä, missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin oli jotain toiselle annettavaa — kummallekin tuotti ystävällinen ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia, mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri — jokin väkinäinen tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.
— En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna eräänä iltana kapteeni Jimille. — Minä pidän hänestä niin paljon — ihailen häntä vilpittömästi — soisin hänelle niin mielelläni oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.
— Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. — Luulisin juuri tämän seikan olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään — mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä kumotuksi.
— Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.
— Olkoonpa niinkin — mutta siinä oli sentään kysymys vain tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta, joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta. Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän arastellen sen piilottaa.
— Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin — ei tosin usein, mutta kumminkin joskus, — että minun täytyy otaksua, ettei Leslie pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen — niin, en voi selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, — se häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.
— Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen Leslie Mooren — uskokaa minua!
— Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun katsoessaan, jatkoi Anna. — Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun — siitä ei voinut erehtyä, kapteeni Jim.
— Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia raskaita hetkiä… Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi, ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe, että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen juttu… Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä — hän on muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä. Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi teistä!
Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä, jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli kalsean vihamielinen.