KEVÄTPÄIVIÄ.
Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta alkoi hämärtyä.
— Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty, sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. — Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.
Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.
Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua, väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.
— Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, — tiedän minä tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.
— Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta, sanoi kapteeni Jim. — Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa. Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.
Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut, kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.
— Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän. — Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan. Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä, omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille — ja silloin onkin äkkiä joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä. Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita, joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin tuoksumaratin tai lavendelin lemu.
Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista, silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.