— Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä todella.
— Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi kapteeni Jim. — Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia. Hän katsoi niihin — kosketti niitä — ja ne kasvoivat kuin hullut. Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia — luulisin että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.
— En tiedä, voisiko sitä juuri väittää… Mutta minä rakastan puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, — silloin on minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, — mutta odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!
— Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä, ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. — Kun ajattelen siemeniä ja niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa — eloa, väriä ja tuoksua, — jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.
Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines. Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota, neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti harkitun ryntäyksen.
Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa ystäväänsä.
— Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia, naureskeli tuo parantumaton vekkuli. — Sitäpaitsihan minä aina joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa takana, on yhtä hauska kuin minullakin.
Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja. Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.
— En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi
Anna painaen kasvonsa niihin.
— Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein lopussa.