— Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei kukaan muu, ei edes Gilbert — hän teki päällään liikkeen miestään kohden — ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.
— Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni Jim. — En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua. Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa. Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten — todellisessa elämässä lienee kyllä toisin.
— Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, — mutta tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt paljosta pahasta.
Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?
— Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää, minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä, että itse on siihen syypää.
— Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.
— Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.
— No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.
— Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei Georgie ole vielä ehtinyt.
— Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,
Jim Boyd.