— En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää… Ei, Cornelia, paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.
— Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.
— Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen selvitä ilman paholaista?
— Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.
Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.
— Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. — Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi — yhtä vähän kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia, että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan — sano sitten minun sanoneeni.
— Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. — Mutta mitä paholaiseen ja hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on keksinyt tehdä?
— Emme, mitä sitten?
— Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan ne ovat.
— Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.