— On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, — jolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. — Ne ovat tosiaankin verrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!
XIX.
PILVI PIMITTÄÄ AURINGON.
Kesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat upeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa rinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen pikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia kuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli saanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla. Susan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut talossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta sokeasti jumaloimaan "nuorta tohtorinnaa", piti aluksi Marillaa silmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei sekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään Susanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen hänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti Cuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.
Eräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta ja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä, havaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä telefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar, jolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha, saapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli edestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä, liikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui keittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.
Leslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna tuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.
Kesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen levottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.
— Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.
Sitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori Dave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna —, ei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.
— Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan katseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, — että Jumala voisi olla niin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki pidämme niin paljon.