— Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella äänellä.
Mutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien yläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi sateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa. Annan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa pukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert, jonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön jälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.
— Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.
Susan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.
— Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. — Luullakseni pala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku tohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, — Susan hoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin pienokaisesta.
Gilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna, jonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka silmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia huolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman tunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän ihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.
— Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan äskensyntynyttä. — Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi tyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä hänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa hänelle nimen Joyce — voimmehan lyhentää se Joyksi — se kuuluu sievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta nyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta… Tämä on todellisuutta.
— Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi, varoitteli Marilla.
— Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata, sanoi Anna hymyillen.
Aluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että Gilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät olivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä, jähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei Gilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta? Miksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon ensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö — eikö kaikki ollut hyvin?