— Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, — eihän — eihän pienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert — sano!
Gilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui Annan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa kuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja pakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja paistinpannujen kimpussa.
— Oi tuo karitsa raukka — tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan kestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä. Täällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia tuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä — eivätkö he voi tehdä yhtään mitään, neiti Cuthbert?
— Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä ihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin heikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi voinut jäädä eloon.
— Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. — En ole koskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja — enimmäkseen vastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti hän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!
Auringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut päivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua. Neiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä mutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset jäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli ommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten hän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan viereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.
— Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia nyyhkyttäen. — Siunattu olkoon Herran nimi.
Sitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden kuolleen pienokaisensa luo.
Seuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen sametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut hentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle puolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella rakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin, joka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat tarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja haituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä koskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.
— Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti Cornelia. — Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta — ja olin toivonut juuri tyttöä!