— Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi Marilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä, jolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.
— Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi! sanoi Susan.
— Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi. — Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän sentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.
— Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän nuhtelevalla äänellä.
Hän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi tuota tunteenpurkausta.
Annan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon ajan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät enää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri inistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli lahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien latvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen olivat olleet hänelle outoja.
Ystävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla typeryyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen kärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen kuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen syntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän vallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän juuriansa.
— Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku lapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.
— Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan häikäilemättömältä julmuudelta — mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei millään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi — minusta tuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.
— Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän tapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.