— Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan kaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. — Pikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä — missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta — vailla kaikkia kehittymisen edellytyksiä — ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin rakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi — olisin vaalinut häntä niin huolellisesti — tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen hyväksi voi tehdä… Mutta minä en saanut pitää häntä.
— Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa kykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan ansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.
— Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.
— Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja nähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:
— Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä — miksi syntyy kukaan meistä — jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina tai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla syntyessään kuin saada elää elämänsä — rakastavana ja rakastettuna, — oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä — voida suorittaa tehtävänsä ja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon iankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että hän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää, milloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja siihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.
— Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi Marilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon kuiluun. — Me emme voi ymmärtää — mutta uskoa meidän täytyy — meillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella sillä tavoin. Mutta koeta olla luja — Gilbertin tähden! Hän on niin levoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan niin nopeasti kuin niiden pitäisi.
— Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna. — Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen — ja hänen tähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun omasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden takana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään jokaista uutta päivää.
— Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.
— Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin mikään muu, Marilla.
— Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut samanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä… Mutta mehän pidämme kaikki sinusta niin paljon, Anna — tahdothan toki elää! Kapteeni Jim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti vointiasi — ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin rauhaton sielu — ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos mitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.