— Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia ja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön — ja ehkäpä sitten — kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut — voin tuntea, että minun on mahdollista elää edelleen.
XX.
MARGARETA, JONKA TURMA VEI.
Anna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin päivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille. Mutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka ei enää ottanut siitä häipyäksensä.
Ensimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert hänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse veneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli kiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä suippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa pitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi kuohuiksi.
— Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun luokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. — Istukaa toki, olkaa hyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, — mutta eihän ole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala, — vai mitä sanotte?
— Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, — mutta Gilbert sanoo, että minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa. Luulen, että menen istumaan tuonne kallioille.
— Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?
— Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon enemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.
Sitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt häntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla yksinäisyydentunteella.