— Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi kapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. — Täällä istun usein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.
— Uneksia, sanoi Anna huokaisten. — Minä en voi enää uneksia, kapteeni Jim — minulle on uneksiminen voitettu kanta.
— Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeni
Jim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:
— Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, — mutta ei aikaakaan, niin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia kuten ennen — ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos ei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan arvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi kuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan, siitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte nähdä jälleen pikku Joycenne.
— Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin huulin. — Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, "hempeä neito, min verhona sulo on taivaan", — mutta minä en tunne häntä — hän on minulle muukalainen.
— Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen vakuutettu, sanoi kapteeni Jim.
Molemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin lempeällä äänellä:
— Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?
— Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.
Hän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi, että hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.