— Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi kapteeni Jim. — Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon, että olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä olen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä, joka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman saaliiksi joutuneen Margaretan.
Ja niin kertoi kapteeni Jim tarinansa — vanhan, aikoja sitten unhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut siitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui vesille — niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan varmaa tietoa hänen kohtalostaan — ja sitten liukui aallonmurtajan ohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka äkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä — viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen vuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.
— Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen, jatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, — merihän antaa saaliinsa takaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin saisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän ei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin saan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani kuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen nähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa hietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, — ja sitten olen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka lehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä. Hänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot, pitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat kuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä mitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua kuten muinoin — ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi Margaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät, kuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne nauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa karehtii — silloin kuulen hänenkin nauravan — hellää ja samalla veitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta tulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole valtaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.
— Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. — Olen usein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt elämänne yksin.
— En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani, jonka menetin, vei sydämeni mukanansa — tuonne kauas, sanoi vanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena hukkuneelle morsiamelleen. — Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos väliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa — tuskan oan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä vain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda häntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta pikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että te kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin ettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.
XXI.
MUURI MURTUU.
— Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, — et aavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun tykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella — tai vaieta — kanssasi.
He istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan puutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän ohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä reunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli täynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä honkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta hietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta. Anna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti hänessä surunvoittoisia ajatuksia, — sehän toi viestejä hänen pikku sydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän kummun alla.
Hän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja jutteli harvinaisen avomielisesti.