— Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän, — luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme ja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin ymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut merkitä minulle, — nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit, että se minulle merkitsisi, — ja minä ajattelin, kuinka paha ja kurja minä itse olin ollut.
— Leslie, Leslie — minä en salli kenenkään käyttää noin rumia sanoja ystävistäni!
— Mutta sehän on totta, — olen ollut niin halpamielinen ja katala, ettet voi sitä kuvitellakaan… Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle tunnustus, — tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi siihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä on ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.
— Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.
— Tiesit sen?
— Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.
— Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?
— Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin pidit minusta, luullakseni.
— Sen tein kyllä. Mutta tuo toinen tunne oli aina jäljellä syvinnä sydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä — väliin unohdin sen tykkänään — mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin ja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin sinua — oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta. Sinulla oli herttainen pieni koti — sait osaksesi rakkautta — ja onnea — sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit kaikkea, mitä minä kaihosin — enkä ollut koskaan saanut — enkä saa koskaan. Oi, en koskaan… Siinä juuri oli tuskani ota. En olisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni kääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla ollut — ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta. Oi, minä häpesin tuota tunnetta — häpeän sitä nyt kanssasi puhuessani — mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä, jolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi — silloin luulin saavani rangaistuksen halpamaisuudestani… Oi, kuinka pidinkään sinusta silloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan ihmisolentoa, josta olisin voinut pitää — ainoastaan Dickin vanha koira — ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään — elämä käy niin tyhjäksi — eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys. Sinusta olisin voinut pitää niin paljon — jos ei tuota toista kammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki…
Leslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin järkytetty oli hänen mielensä.