— Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin — miksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?

— Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon, lupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen parantunut — ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja seuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen ollut niin peloissani — ettet sinä enää tahtoisi seurustella kanssani, Anna.

— Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.

— Oi, olen siitä niin iloissani — et aavistakaan, Anna, kuinka iloissani minä olen. — Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä, joihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta. — Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et varmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, — en tarkoita kohtaamistamme rannalla…

— Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen tietä pitkin, — se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi rinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi — viikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.

— Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan teistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti nuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri tuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.

— Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen — mutta koetin uskotella itselleni, että olin erehtynyt — sillä mistä olisikaan se voinut aiheutua!

— Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin onnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa sanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava — ajatteles, että vihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen — vaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua tervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava — yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat sitä vaatineet… Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein akkunan ääressä sinua tarkaten — näin sinut miehesi kanssa illoin kävelemässä puutarhassa — ja usein sinä juoksit poppelikujannetta pitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin… Ja kumminkin olisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että olisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja — ja olisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut — luotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon illan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan, että sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut syytä ajatella sitä minusta.

— Eipä suinkaan — mutta en todellakaan voinut oikein käsittää sinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun — toisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme toisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.

— Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin raskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella. Tavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta väliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli niin kovin — kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet vuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen kuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin, eikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni oli tulvillaan synkkiä ajatuksia… Ja silloin sinä tulit tanssien rantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin — silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan senjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet vaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin ajatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta on aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni… Väliin olen ollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut minulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne saanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin sinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa. Sinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en voinut sietää. Tiedätkös — kuuluu hullunkuriselta — mutta aivan erikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin sormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja paiskata yhteen niiden mustat nykerönenät… Sinä hymyilet, Anna, mutta minulle se ei ollut hauskaa… Tänne minä tulin ja näin sinut ja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin pilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni joka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä — ja sitten palasin kotiin — helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että luonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä täytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni omistavan — enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin viha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! —