— Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et ole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta viettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi — sehän ei olisi ajateltavissakaan — mutta vähemmän hieno ja jalo luonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole tahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin määrin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!

— No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa valossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit — silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa, että silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin sitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät ajatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka sinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä minä valmistin, kelpasi ainoastaan — kuolinvaatteeksi.

— Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua — koeta vapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani tuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani verhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua kohtaan.

— Anna, tiedätkös, — minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta tämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet enää koskaan saavat minua valtaansa… Tuntuu niin helpottavalta saada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin avannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä, jonka arvelin olevan siellä vaanimassa… Mutta valon virratessa sisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on karkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.

— Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen siitä niin iloinen.

— Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään seikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi, ja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni, olisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi toisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä erottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä, ettei onnesi enää ole täydellinen — sen voin vilpittömästi vakuuttaa — mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään kuilua välillämme.

— Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja unohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös, Leslie — minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle varattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.

Leslie pudisti päätänsä.

— Ei, sanoi hän väsyneesti. — Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane koskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat — oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi kuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää — sinä, joka avioliitossasi olet onnellinen… Anna, onko neiti Cornelia kertonut sinulle, mistä syystä minä otin Dickin?

— On kyllä.