Anna heräsi kolme kertaa yöllä ja meni ikkunan luo saadakseen varmuuden siitä, ettei Abe setä ollut ennustanut oikein. Viimeinkin aamu koitti, kuultavan kirkkaana ja sädehtivänä, taivaalla kimmelsivät hopeanhohteiset valoläikät, ja ihmeellinen päivä oli tullut.
Diana saapui heti aamiaisen jälkeen kukkakori käsivarrella ja oma valkea musliinipukunsa riippuen toisella — eihän millään muotoa käynyt päinsä pukeutua siihen ennenkuin päivällisvalmistukset oli tehty… Toistaiseksi hänellä oli yllään vaaleanpunainen pumpulileninki ja talousesiliina, jota koristi tärkättyjen ja poimutettujen rimsujen paljous, ja hän näytti hyvin somalta ja kauniilta ja rusoposkiselta.
Kuinka sievä sinä olet! sanoi Anna ihaillen.
Diana huokasi.
— Uskotkos, että minun on täytynyt taaskin väljentää jokaista hamettani. Painan kaksi kiloa enemmän kuin heinäkuussa… Anna, kuinka tämä päättyy? Ja kaikki rouva Morganin sankarittaret ovat pitkiä ja solakoita!
— Nyt unohdamme huolemme ja ajattelemme vain ilojamme, sanoi Anna hilpeästi. — Rouva Allan sanoo aina, että heti kun ajattelemme jotain, joka on ikävää, täytyy meidän myöskin ajatella jotain hauskaa, joka voi syrjäyttää ikävän. Jos sinä olet hivenen verran liian paksu, niin on sinulla sen sijaan mitä herttaisimmat kuopat poskissa, ja jos minulla on kesakkoinen nenä, niin ei ole kerrassaan mitään muistuttamista sen muotoon nähden… Luuletko, että sitruunanmehusta oli mitään hyötyä?
— Varmasti oli, sanoi Diana ja tutki tarkkaavasti nenää.
Ja ilomielin Anna kulki edeltä puutarhaan, joka oli täynnä kuulaita varjoja ja väriseviä, kultaisia valoläikkiä.
— Ensiksi koristamme vierashuoneen. Meillä on runsaasti aikaa, sillä Priscilla sanoi, että he olisivat täällä kahdentoista tienoilla tai viimeistään kello puoli yhdeltä, niin että syömme päivällistä yhdeltä.
Onhan mahdollista, että tällä hetkellä oli kaksi iloisempaa ja toivorikkaampaakin tyttöä Kanadassa tai Yhdysvalloissa, mutta epäilen sitä suuresti. Jokainen saksien näpsäys, kun ruusuja, pioneja ja sinikelloja putosi, tuntui sirisevän kuin hilpeä pikku heinäsirkka: "Tänään tulee rouva Morgan!" Anna ihmetteli, kuinka herra Harrison voi kävellä tuolla aivan välinpitämättömänä ja niittää heinäänsä niityllä oikotien toisella puolen, aivan kuin ei mitään olisi odotettavissa.