— Kunpa minä nyt vain kykenisin sanomaan sanan silloin tällöin enkä vain istumaan kuin tukki, sanoi Diana levottomasti. — Kaikki rouva Morganin sankarittaret ilmaisevat niin kauniisti ajatuksensa… Mutta minä pelkään olevani perin typerä ja kieleni kangistuvan… Ja kunpa vain sanat eivät vääntyisi suussani! Kerran minun piti sanoa: se oli kamalan koomillista! — ja sen sijaan sanoin koomillista!… Jos jotain sellaista tapahtuisi minulle rouva Morganin aikana, luulisin kuolevani häpeästä. Se olisi yhtä kauheata kuin olla saamatta sanaa suustaan.
— Minä tunnen levottomuutta hyvin monen seikan johdosta, sanoi Anna, mutta sitä minun ei juuri tarvitse pelätä, etten osaisi jutella.
Anna oli oikeassa — mitään pelättävää tässä suhteessa ei hänellä todellakaan ollut.
Hän verhosi musliinihienoutensa suurella esiliinalla ja meni keittiöön katsomaan keittoa. Marilla oli pukenut itsensä ja kaksoiset ja oli kiihtyneemmän ja hermostuneemman näköinen kuin kukaan olisi pitänyt mahdollisena.
Kello puoli yksi saapuivat Allanin herrasväki ja neiti Stacy. Kaikki tuntui käyvän oivallisesti, mutta Anna alkoi tuntea levottomuutta. Olihan jo hyvinkin aika Priscillan ja rouva Morganin saapua!… Hän teki useita pikku matkoja portille ja tähyili yhtä huolestuneena maantietä pitkin kuin konsanaan hänen kaimansa Ritari Siniparrassa tähysti tornista.
— Entäpä he eivät tulisikaan? sanoi hän itku kurkussa.
— Oi, mitä puhut! Se olisi liian hirveätä, sanoi Diana, jolla kuitenkin myöskin alkoi olla omat aavistuksensa.
— Anna, sanoi Marilla, joka tuli vierashuoneesta, neiti Stacy haluaisi mielellään nähdä neiti Barryn vadin, jossa on itkuraita-aiheinen koriste.
Anna riensi ruokasalin kaapille hakemaan vatia. Hän oli, kuten hän oli luvannut rouva Lyndelle, kirjoittanut neiti Barrylle Charlottetowniin ja pyytänyt sitä lainaksi. Neiti Barry oli, kuten tiedämme, Annan vanha hyvä ystävä, ja hän lähetti heti vadin sekä kirjeen, jossa hän pyysi Annaa käsittelemään sitä hyvin varovasti, koska hän oli maksanut siitä kaksikymmentä dollaria. Vati oli täyttänyt tehtävänsä ompeluseuran myyjäisissä ja sitten sijoitettu Vihervaaran kaappiin, sillä Anna ei luottanut siihen, että kukaan muu paitsi hän itse voisi viedä sen eheänä takaisin kaupunkiin.
Hän kantoi varovasti vadin kuistille, jossa vieraat istuivat nauttien viileästä tuulesta, joka henki purolta päin. Sitä katseltiin ja ihailtiin — sitten, juuri kun Anna uudelleen sulki sen helliin käsiinsä, kuului kauhea helinä ja romahdus ruokasäiliöstä. Marilla, Diana ja Anna lensivät huoneesta — viimemainittu vain viivähdettyään sen verran, että hän kiireesti ehti laskea käsistään kallisarvoisen vadin portaitten toiselle astimelle.