Kun he tulivat ruokasäiliöön, odotti heitä totta tosiaan pöyristyttävä näytelmä — pieni poika, joka oli ylen syyllisen näköinen, kapusi paraillaan alas pöydältä, pilkuttoman puhdas pusero ylt'yleensä jonkun keltaisen aineen ryvettämänä. Pöydällä virtailivat surulliset jäännökset siitä, mikä muinoin oli ollut hyytelömalja, täynnä herkullista, kermalla koristeltua sitruunakiisseliä.
Davy oli lopettanut kalaverkkonsa purkamisen ja oli kerinyt langan pyöreäksi palloksi. Sitten hän oli mennyt säiliöön pannakseen sen tarjoilupöydän yläpuolella olevalle hyllylle, jossa hänellä oli säilössä jo tusinan verran samanlaisia keriä, joilla, mikäli voitiin ymmärtää, ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin antaa omistajan kokea omistamisen iloa. Davyn täytyi kiivetä pöydälle ja nousta varpailleen ja kumartua taaksepäin ylettyäkseen hyllylle — asia, jonka Marilla mitä ankarimmin oli kieltänyt häneltä, senjälkeen kun hän edellisellä kerralla oli joutunut hyvin pahaan pulaan koettaessaan samaa temppua.
Tällä kertaa olivat seuraukset vielä hirveämmät. Davy kadotti tasapainonsa, horjahti ja kupsahti suoraan sitruunakiisselimaljaan. Puhdas pusero tärveltyi siksi kertaa ja sitruunakiisseli ainaiseksi valuessaan siinä keltaisina virtoina alas lattialle. Mutta ei ole mitään pahaa, jossa ei olisi jotain hyvääkin, ja kiitos Davyn kömpelyyden, sai porsas tavattoman herkullisen päivällisen.
— Davy Keith, sanoi Marilla ja ravisti häntä olkapäästä, enkö ole kieltänyt sinua koskaan enää kiipeämästä tuolle pöydälle? Mitä?
— Unohdin sen, ulisi Davy. — On niin kauhean paljon sellaista, jota Marilla on kieltänyt minua tekemästä, että minun on suorastaan mahdotonta muistaa kaikkea…
— No niin, mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes me muut olemme syöneet päivällistä. Sillä välin voit huvitella verestämällä hieman muistiasi. Oh, ei, Anna, sinun ei hyödytä rukoilla hänen puolestaan. En rankaise häntä siksi, että hän on tärvellyt sinun sitruunakiisselisi — se oli onnettomuustapaus. Rankaisen häntä tottelemattomuudesta. Mene nyt matkoihisi, Davy, sanon minä!
— Enkö saa lainkaan päivällistä? ulvoi Davy.
— Saat tulla alas sitten kun me muut olomme syöneet, ja saat syödä päivällisesi keittiössä.
— Vai niin, hyvä on, sanoi Davy hieman lohdutettuna. — Tiedän, että Anna piilottaa muutamia oivallisia kananjalkoja minulle nakerrettavaksi — teethän sen, Anna? Minähän en tehnyt sitä tahallani — tarkoitan kiisseliin kupsahtamista. Kuulehan, Anna, kun se nyt kerran on pilalla, enkö saisi ammentaa sitä hieman lautaselle itselleni ja ottaa mukaani ylös?
— Et, Davy, siitä ei tule mitään, sanoi Marilla ja pakotti hänet eteiseen.