Molemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle — sen suhteen täytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja uteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.
Seuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa itkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista kilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin kuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä siinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan jälkeen.
— Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. — Kaikki on niin kuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole ikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta! Sydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei luonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten laiho kärsii näin… Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa ovat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä siitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden katseen.
Ajettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen ja poikkesivat Kuusikäytävälle — viheriä yksinäinen maantie, jossa pyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä harvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä kasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin jättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle, josta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat tulikukat ja kultapiiskut.
Vihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon — paikkaan, joka oli merkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta, ettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli hyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli ollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman sivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset olivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan rikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa, jota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.
— Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella äänellä. — Ketään ei ole varmaankaan kotona.
Hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina toisiinsa.
— En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. — Jos olisin varma siitä, että vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes he tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian myöhäistä mennä sitten enää Keysonille.
Diana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen yläpuolella.
— Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä tämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä, ja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty eteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme katsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä jotakin pahaa?