Diana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut löydettävissä.
— Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.
— Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. — Jos sen teet, leviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni… Ei, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja sitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti tietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä. Minun ei ole niinkään paha olla — tarkoitan ruumiin suhteen — niin kauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä hintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin… Tästä tulee kallis juttu… Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä en paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä tahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään… Ainoa lohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja jos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan tyytyä kohtalooni.
— Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään illalla — ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.
— Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun kai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. — Mutta sinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä… Voi minun päiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en ottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi jotakin romanttista hohdetta — sellaista on aina rouva Morganin sankarittarien onnettomuuksien yllä — mutta kaikki, mitä tapahtuu minulle, on vain surkeata ja naurettavaa… Ajattelehan vain, minkä vaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät vanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät… Sh — onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen…
Se oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean tiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta pilvi nopeasti nousi luoteesta.
— Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan.
— Anna, mitä me teemme?
— Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli pikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. — On parasta, että viet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun päivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä — ota minun hattuni mukaasi. Marilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun päähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.
Diana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun ensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän hakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin rankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui siinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän varjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi tyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.
Silloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä rohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla kysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa. Viimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi varpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.