— Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.
— Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. — Pääni ja hartiani ovat aivan kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi valui sisään rimojen välitse… Älä surkuttele minua, Diana, sillä tämä ei ole ollut lainkaan vaikeata… Olen seissyt ja ajatellut, kuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja sitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten alkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun asterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien villien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä. Kun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin. Toivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt saman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin ehdimme kotiin.
Uskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia kärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä valuvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin kattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa, joita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle luomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli hurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.
— Oi, Anna, kuinka sievää — kuinka ihastuttavan sievää… Lupaa, että lähetät sen "Kanadan naiseen"!
Anna pudisti päätään.
— Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva… Siinähän ei ole lainkaan juonia… Se on vain ikäänkuin kuvitelma… Minusta on hauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan painettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin itsepintaisesti juonta — sen on Priscilla minulle sanonut. Oi, katsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!… Kulta rakas Diana — mene selittämään hänelle!
Neiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi kuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä pitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin sitä, että se "pitäisi puolensa" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin ällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen näytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli pelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi kirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla. Anna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi vankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja esteettömään liikuntoon.
— Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin ruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville, olisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta en nähnyt — en katsonut mitään muuta.
— Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti herttaisesti. — Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne — eihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos — me Coppit pidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa emmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan ankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä nyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan. Hän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina ajatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt maalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua seinälle kuin Marthalle… Hän meni tänään kaupunkiin — kyyditsin hänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te tahdotte tarjota siitä?
— Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti paljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden — muuten hän ei heti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.