Davy nousi istumaan ja mietti.
— E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on sisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.
— Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja
Davysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.
— Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi Davy, tämän logiikan taivuttamana. — Mutta nyt on liian vaivalloista ryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen aamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?
— Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!
Davy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun hän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin pikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.
— Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.
— Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka ei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin ansaittua.
— Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt saat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle kaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle ja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä Marilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman viipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti — enkö sinunkin mielestäsi?
— Teit kyllä, hyvin kiltisti — niin olisi mies tehnyt, Davy.