— Aivan niin, sanoi Davy. — Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin että hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta enhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin kiltti siitä huolimatta, Anna.
Hämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen tulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän huomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja kuinka miehekkäältä hän näytti — tuo kookas nuorukainen avoimine kasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.
Annan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän näköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen "ihanteensa" kaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä, minkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti olevan melkein pilkulleen sama maku. "Hänen" piti olla hyvin pitkä ja hienon ja "ylhäisen" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset, tutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa ei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys pelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?
Gilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen ja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu kuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen "ihanteensa", olisi hänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan — aina niihin seitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli Annan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin poika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla, ja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla oli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin hienot ja hennot kuin kukanlehti.
Hän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen tytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä rauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan nuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he "elivät raisusti", ja Gilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan ystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa hänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että ajatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan kirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.
Hänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella tytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä — vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen näille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos hän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan kauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut niihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin monet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi — pikkumaiseen kateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä toisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon muuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella, ei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle luonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli.
Mutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi, sillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi jokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita — tai myöskin nauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.
— Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän kiusotellakseen häntä.
— Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon kermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla, hyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.
— Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt istuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille talonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia, sanoi Gilbert. — Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on Avonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä hyvää… Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman valtatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy erinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis tosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan ja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä Eliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin hotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle. He kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei mikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä kaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.