— Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. — Sinä olet sangen kaunis poikanen, Davy — Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista — mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja hyvin ulkomuotosi mukaisesti.
— Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli sanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun hän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen ulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. — Jos on kaunis, niin täytyy olla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti… Onko sitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?
— Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut yhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten hyödyttömyyttä.
— No, kuinkas muuten — mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti. — Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun johtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.
— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.
— Nii-in — hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. — Hän sanoi niin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että hän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri pahantekijä… Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän lyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen hyvin halusta tietää.
Rouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla kiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta viimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell kovin paljon "nöyrtyisi" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään puhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin täytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.
Yksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat lakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku pestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.
Sitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta toiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen, mikä hänen käsiinsä sattui — merensinisen villapuvun, jota hän oli käyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt ja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka hänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla, mutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä. Anna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja valkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta. Täten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen kamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan höyhenpatjan.
Rikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana hetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa hänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan — ainakin ne hänen mielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi sisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.