— Sh! varoitti Anna. — Ovi on auki.
Tytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja koputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului sisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin — noin neljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä ja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta korvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut kahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.
— Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.
— On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti — tätä tietä, neiti — ja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on ylhäällä, neiti.
Näin sanoen pikku "sisäkkö" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen olivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon ihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen kuin sen ulkopuolikin.
Huone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista ikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki huonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja huolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta minun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten puoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille, jotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa syysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen sanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa kaikelle, kuten Anna olisi sanonut, "juhlallisen leiman".
— Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi hän. — Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku aputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän palvella Lumikin seitsemää kääpiötä… Hän olisi varmaankin voinut neuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään Lavendel neidin. Sh — nyt hän tulee.
Aivan oikein — siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis kynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken käyttäytymistaidon ja vain tuijottivat… Tietämättään he olivat valmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman naistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta — jokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine hiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä odotukset.
Hän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu, lumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi kiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset kasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine ruskeine silmineen ja hymykuoppineen — niin, poskissa todelliset hymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean kellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut — puku, joka olisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä naisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä tuskin tuli huomanneeksi.
— Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän äänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.