— Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. — Meidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme väärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan… Onko meidän mentävä oikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?
— Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen teepöytäänsä.
Sitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:
— Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani? Jääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan sitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä olisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.
Diana katsoi Annaan mykän kysyvästi.
— Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän oli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä Lavendel neidistä. — Kun emme vain ole vaivaksi!… Odotatte varmaankin muita vieraita?
Lavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.
— Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän. — Minä olen tyhmä — ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en koskaan muulloin… En odota kerrassaan ketään — kuvittelin vain… Ymmärrättehän, olen niin yksin… Pidän vieraskutsuista — nimittäin oikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä — mutta aniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä tiestä… Charlotta Neljäskin ikävystyi… Sentähden kuvittelin, että minulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä — ja koristin pöydän — ja panin sille äidin parhaat posliinit — ja otin ylleni toisen puvun…
Diana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti oli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet. Nelikymmenviisivuotias neiti, joka "leikkii vieraisilla", aivan kuin hän olisi pikku tyttö!… Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti ihastuneena:
— Oi, teilläkin on tapana kuvitella!