— Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi
Anna.
— Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos haluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.
— Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. — Kaikki tämä on minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä kärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä parempi — oh, se tulee olemaan kauhea hetki…
Anna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri ulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön ovesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut juuri samana aamuna — erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella sokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä. Se oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous Vihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi. Mutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet verrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?
Anna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen sydän tahansa — semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi laittaa itse ruokansa — ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon. Hän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.
— Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään, ajatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan oikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin kullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. — Nyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.
III.
HERRA HARRISONIN KOTONA.
Herra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu rakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.
Herra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan; hän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan. Kun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän penkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa oli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä annos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta. Mutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka oli jäljellä Annan sydämessä.