— Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun hän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain epätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.
Herra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi häntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin hieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän oli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin pölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti miellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää papukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä rautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin Inkivääri avasi nokkansa ja huusi:
— Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?
Ei ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra
Harrisonin vai Annan.
— Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen silmäyksen Inkivääriin. — Se — se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut sen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä hienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.
— Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti tuskissaan ajatellessaan asiaansa.
Papukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei maksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan miehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan, niin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin vähemmän imartelevia asioita. "Nokkahauki" ei ollut kuitenkaan niin sävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.
— Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän päättäväisesti. — Se koskee — se koskee — tuota jersey lehmää.
— Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se nyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh — eihän ole niin vaarallista, jos se on sattunut sen tekemään… Minä — minä olin kai hieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa… Ei tee mitään, jos se on tehnyt sen.
— Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. — Mutta tämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule — Varjelkoon — ei se toki liene mennyt vehnäpeltooni?