— Ei, ei — ei vehnään… Mutta — Sitten se on mennyt kaalimaahan! Se on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan olen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!
— Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki tyyni — juuri sen vuoksi olen tullut tänne — mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa minun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen lopettanut — sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä, lopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.
— No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti todellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään vaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen "nokkahauki" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin hämmentyneeksi ja onnettomaksi.
— Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana lypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin vaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme sen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli… Olin niin kauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani — ja samalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän. Myin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein väärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella Marillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen hätiköimiseen — sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut… Herra Shearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.
— Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.
Silloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi säikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän Inkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri ulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli sen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui juroon äänettömyyteen.
— Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui jälleen. — Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan käyttäytymään ihmisiksi.
— Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra Harrison — Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen lapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä katsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin — oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt karjakauppiaalle, oli teidän.
— Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä aavistamattomasta lopusta. — Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!
— Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna nöyrästi. — Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä — mutta älkää luulkokaan!… Herra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle anteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän lehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta — tai saatte ottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on oikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen tästä kaikesta.