— No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison ystävällisesti. — Se ei merkitse mitään — ei kerrassaan mitään… Kun onnettomuus on tullakseen, niin — Minä myöskin hätiköin sangen usein — teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en mahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena kuin olen… Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi ollut näyttelykaalissani… Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne sen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.
— Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole suutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.
— Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne kertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen — eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun töistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki — se on minun tunnuslauseeni — vaikka se hieman sorahtaisikin toisten ihmisten korvissa.
— Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli ehtinyt punnita sanojaan.
— Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua tuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. — Hän ja minä — meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa on?
— Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin odottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti elpyvän. — Olen ottanut sen mukaani teille — arvelin, ettei teillä ehkä ole kovinkaan usein kaakkua.
— Ei, eihän toki, se on kyllä totta… Mutta olen hyvin ihastunut kaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset… Se näyttää hyvältä päältä katsoen — toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi, nyt kelpaa herkutella!
— Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. — Olen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen voi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa. Tein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta voin tehdä sille uuden.
— Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen kattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?
— Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.