Herra Harrison naurahti hyväntuulisesti.
— Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun teenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte… Voin valmistaa niin hyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt vain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin kyllin puhtaaksi pestyjä astioita…
Anna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa vedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan harjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä. Tämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän piti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi leipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta poimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan tahrapilkkuja.
Pian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra Harrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja pakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa todistusta…
Herra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi, että lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän tällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille kermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi loukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä ja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti aivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.
— Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti nimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä "Inkivääri" ei ollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.
— Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin ihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu ei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa… Sillä on luonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen vuoksi, mutta otan sen tyynesti… Muutamat loukkaantuvat siitä, että se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä pois. Olen koettanut — ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on ennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä pidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi saada minua — luopumaan tuosta linnusta — ei mikään maailmassa, hyvä neiti.
Herra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin olisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita kavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta pienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä kohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä ystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan yhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.
— Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan totisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa — ihmisten keskuudessa myös.
— Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.