XXII.
VÄHÄN KUSTAKIN.
— Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona? sanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. — Minkä näköinen hän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin hänet viimeksi — eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen, että hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin, johon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä kurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul Irvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme pöydässä syömässä?
— Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi Davy. — Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun käsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta sinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja Paul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on helpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole puoleksikaan niin kova nälkä… On hirveän pitkä aika aamiaisen ja illallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä… Kuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin viime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi…
— En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli ennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei hän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle vaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä. — Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole yhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin tytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät — sellaiset kauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta — ja hänen äänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja pienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.
— Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö, sanoi Marilla. — En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu, mutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset pitivät häntä jo silloin omituisena. Davy — jos vielä toiste tapaan sinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi kunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.
Useimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa tapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn kohdistetut "välilauseet". Tällä kertaa ei Davyn — on ikävää, että siitä on pakko puhua — ollut onnistunut onkia viimeisiä siirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta kohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä yltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen niin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi, puolittain hämillään, puolittain uhmaillen:
— Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin…
— Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina "omituisiksi", sanoi Anna. — Ja Lavendel neiti on aivan varmaan erilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on. Ehkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan vanhene.
— Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset vanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. — Ellei vanhene, niin ei pian sovi kenenkään joukkoon… Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel neiti nykyään kuulu juuri mihinkään… Hän on elänyt tuolla syrjässä kaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni kivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen, kun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy, älä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei hyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?