— Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. — Hän muutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva Irvingin luo Rantatupaan.
— Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui kukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa peittyivät.
— On.
— Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi Lavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta kysymykseen.
— Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon. Hän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi minulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan. Kaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan Itäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui häneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen vuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi valveilla koko yön ja ajatteli häntä… Siitä saakka hän aina rakasti lavendelin tuoksua — ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen. — Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me tulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.
Hän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä ulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä ilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä uhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen piirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä tienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien alle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.
— Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. — Meidän täytyy oikein usein käydä häntä tervehtimässä.
— Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean ja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. — Jos he olisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet Elisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti kuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan suloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja kellastuneita pitsejä… Minun nimenikin maistuu vain voilta ja leivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta…
— Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. — Minä en lainkaan ajattele niin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka Petronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että ihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä kauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai Gertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.
— Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. — On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi olisikaan niin ylen kaunis — on johdettava ihmisten ajatukset johonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan ajattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!