— Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel neiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. — Ellei minulla olisi sinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä… Unelmat ja kuvittelut käyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta kun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin tahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä — ei kukaan seitsentoistavuotias ymmärrä… seitsemäntoista vanhana tyydytään unelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa jossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna — ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen viiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole mitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.
— Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili Lavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. — Sellaiset olennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä että maailmaan.
— Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä, kun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla oikein kiltiksi ja rakastettavaksi… Vaikka enpä juuri tiedä, kuinka olen onnistunut — ihmiset sanovat kai minua aika lailla omituiseksi… Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen Irvingistä ja minusta?
— Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette olleet kihloissa.
— Niin olimmekin — kaksikymmentäviisi vuotta sitten — siitä on kokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni oli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini ja Stephen… Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja morsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti hänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun äitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä — hän oli silloin kymmenvuotias — sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän aikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi… Muistan sanoneeni: "Kiitos, hyvä Stephen!" — ja hänen mentyään kerroin aivan ihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan pari…
— No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.
— Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla, tyhmimmällä tavalla… En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli. Stephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain tavoin… Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen ja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä… Mutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme vihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen olisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni, sanon sinulle erään asian…
Tässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä hirveän tunnustuksen.
— Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani… Ah ei, älä virnistele — se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni mukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt vastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin ehtinyt "kesyttyä". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa hänelle anteeksi — ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa. Hän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani loukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää hänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin… Olin aivan yhtä ylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi askelen ottamiseen — siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna. Mutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä halunnutkaan… Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta kuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.
Lavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku rätisten lensi ylös.